Ei mäntyjä Accrassa

Accra, Ghanan pääkaupunki Länsi-Afrikassa on lähellä päiväntasaajaa enkä odottanut löytäväni mäntyjä täältä, en edes viitsinyt etsiä niitä, en edes kasvitieteellisestä puutarhasta kampuksella, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Ne eivät luultavasti kuitenkaan selviäisi runsaan vehreyden keskellä. Useimmat männyt tarvitsevat kovia olosuhteita hyötyäkseen lujuudestaan. Tai ehkä se on myytti, jonka olen hyväksynyt tarkemmin miettimättä.

Minut tänne tuoneen konferenssin teema on “The Stories We Tell. Myths, Myth Making & Performance” eli Tarinat, joita kerromme. Myytit, myyttien luominen ja esitys”, joka kuvaillaan IFTR verkkosivuston etusivulla, ja joka myöhemmin siirtyy arkistoon, ‘past conferences’. Pääasiallinen syyni palata toistuvasti (tällä kertaa Suomen Kulttuurirahaston tuella) näihin teatterin tutkijoiden konferensseihin – IFTR on lyhenne nimestä International Federation for Theatre Research eli kansainvälinen teatterin tutkimuksen liitto – on Performance-as-Research Working Group, eli esitys tutkimuksena työryhmä. Kuten aina, meillä oli muutama hieno sessio työskentelytapojen esittelyä, kollektiivista luomista ja kriittisiä keskusteluja. Pelkästään oman osuuteni dokumentoiminen on tietyssä mielessä tarkoituksetonta, koska kaikki tapahtuu ryhmätyönä ja muuttuu joksikin muuksi kuin mitä on suunniteltu. Olen kuitenkin tehnyt sen, ehkä osaksi myös muistaakseni ja jakaakseni materiaalin, joka liukeni yhteisten kokeilujen ‘mereen’. Video-materiaali, joka liittyy omaan osuuteeni oli RC-sivulla Pine for PAR 2023 jo ennen konferenssia. Session aikana keräsin joitakin mäntyihin liittyviä tarinoita osallistujilta ja lataan ne, tai uudelleen editoidun videon, jossa ne ovat mukana, sivulle aikanaan.

Tänään hakeuduin moottoritien yli vievälle kävelysillalle lähellä hotellia päästäkseni Accra Mall kauppakeskukseen, jossa kävin samana päivänä kuin saavuin tänne, mitä olen myöhemmin kutsunut “Afrikka kokemuksekseni” (kävelyä sinne, ei kauppakeskusta), ja mietin kaiken tämän absurdiutta. Tai pikemminkin tätä tiivistymää erilaisten maailmojen välisestä ristiriidasta nykypäivänä. Konferenssiviikon aikana kamppailin lähinnä liiallisen ilmastoinnin kanssa vanhoissa busseissa, jotka kuljettivat meidät hotellista kampukselle ja takaisin ja jopa eri rakennusten välillä siellä, tai reheviä nurmikoita reunustavia jalkakäytäviä puhkovien syvien kuoppien kanssa tuossa ‘aidatussa’ kaupungissa. Nuo pienet haitat vaikuttivat mitättömiltä verrattuna vilahdukseen arkielämästä, jonka taas tänään sain. Tänään uskaltauduin jalkaisin ulos siististä ja viileästä hotellista, ohi taksien, jotka ihmettelivät minne olin menossa, alueelle moottoritien ylikulkusillan ympärillä laajoine markkinakojuineen sen molemmilla puolilla, kamppailin ylittääkseni tiet ja astuin lopulta sisään viileään ja siistiin kauppakeskukseen, joka ensi silmäyksellä olisi voinut olla melkein missä tahansa. Kaupunkien jakautuminen yhtäältä näihin siisteihin ja viileihin keinotekoisiin tiloihin, joita yhdistävät autot ja valtavat tiet ja toisaalta likaisiin, meluisiin, kuumiin ja joskus tungokseen asti täysiin ‘ympäristöihin’ tai ‘jokamiehen alueisiin’ tai pikemminkin ‘ei-kenenkään-maahan’ niiden välillä oli ilmeistä myös pienoiskoossa. Kun liikkuu autolla näiden laajojen joutomaa-alueiden tai jäte-maiden halki, ihmisillä tai ilman, ne vaikuttavat merkityksettömiltä, yhdentekeviltä tai ehkä jopa kauniilta maisemana. On luultavasti mahdollista elää koko elämänsä piittaamatta niistä. Jos on jalankulkija, kuten minä, sitä ei voi tehdä. Ja jos miettii ilmaston lämpenemisen seuraamuksia, muuttuu tämä jako keinotekoisesti ylläpidettyihin, moottoriteiden yhdistämiin elämismaailmoihin tai ilmastokupliin ja ‘muuhun’ maailmaan niiden välissä yhä pelottavammaksi.

Miten tämä liittyy mäntyihin? Ei juuri mitenkään, vaikka luulisin, että on paljon ‘autiomaita’, joissa männyt voisivat olla osa ratkaisua ylläpitää niitä elinkelpoisempina ihmisille. Riskinä tietysti, että ne palvelisivat ennen muuta naamiointina ja maisemointina maanteillä ohiajaville. Täällä Accrassa ei pitäisi olla puutetta puista, joita istuttaa kaduille ja teille. Niin sanotussa kasvitieteellisessä puutarhassa, joka tuntui enemmänkin sademetsältä, ja jopa nurmikoiden välissä kampuksella kohtaamani rikas kasvillisuus loi vaikutelman, että elän jättimäisten huonekasvien keskellä. Ajattelen pientä Euphorbiaa Tukholmassa, joka selvisi hengissä laiminlyönneistäni Korona-aikaan ja valtavaa Euphorbiaa (katso kuva) jonka kohtasin erään PAR-sessiomme aikana…